Tieni kääntäjäksi:
Kiinnostukseni kirjallisuuden kääntämiseen sai alkunsa yli puoli vuosisataa sitten, mielenkiintoni suomen kieltä ja kulttuuria kohtaan vielä kymmenisen vuotta ennen sitä. Kouluni, Viron vanhimpia ja tunnetuimpia oppilaitoksia Hugo Treffnerin Kymnaasi sijaitsee parinsadan metrin päässä Tarton Yliopiston päärakennuksesta, siitä syystä koulussamme toimi aina opettajina yliopiston opiskelijoita ja opettajiakin. Olin yläasteella, kun silloinen opiskelija, myöhemmin yliopiston suomalais-ugrilaisten kielten professori Eduard Vääri perusti kouluumme suomen kielen kerhon. Näin ollen oli aivan luonnollista, että tullessani ylioppilaaksi jatkoin opintoja kotikaupunkini yliopiston suomalais-ugrilaisella linjalla, opettajinani alan huiput – akadeemikko Paul Ariste ja suomen kielen lehtorini dosentti Paula Palmeos.
Koska olin kouluvuosinani myös runoillut ja saanut palkinnon jopa valtakunnallisessa nuorten runokilpailussa, oli yhtä luonnollista, että ihastuin suomalaiseen runouteen ja yritin näitä kauniita runoja kääntää viroksi. Muistan vieläkin, miten istuin Toomemäellä romanttisessa yliopiston kirjastossa, jonka korkeilla goottilaisilla ikkunoilla häilyivät monisatavuotisten lehmuksien lehvien varjot (kirjastohan oli rakennettu Tuomiokirkon raunioitten kuoriosaan; nykyään siellä sijaitsee yliopiston museo), lukien Kaarlo Sarkian mystillisen kauniita runoja.
Meni kuitenkin aikaa, ennen kuin suomalaisen runouden ensimmäiset vironnokseni pääsivät yleisön ulottuville. 1960-luku toi virolaisille tullessaan mahdollisuuden katsella Suomen TV-ta, seurasi presidentti Kekkosen Viron-vierailu, joka avasi ikkunoitamme vapaaseen maailmaan entistäkin enemmän. Vuonna 1968 vietettiin Tartosssa suomalaisen kulttuurin päiviä (muistan niillä esiintyneen muun muassa Muksut-yhtyeen), jolloin tarvittiin tuoreimpia näytteitä myös suomalaisesta kirjallisuudesta. Näin sain mahdollisuuden julkaista ensimmäiset vironnokseni suomesta. Ne (sikermä Lassi Sinkkosen runoja) ilmestyivät siis puoli vuosisataa sitten Tarton Edasi-lehdessä (se oli vanhan hyvän Postimees-lehden tuonaikainen nimi). Seuraavien vuosien aikana käänsin viroksi lukuisien suomalaisten kirjailijain runoja ja lyhytproosaa sekä julkaisin niitä ja esittelyjä suomalaisesta kirjallisuudesta ja kulttuurista monien sanomalehtien ja aikakauskirjojen palstoilla. Ensimmäisen kirjan uskalsin virontaa vasta myöhemmin.
Kääntämisen ilot ja haasteet:
Olen toiminut kääntäjänä pitkään oman päätyöni ohessa. Kun olin Viron Radion suomenkielisen toimituksen kuuluttajana, jäi päivän suoralähetyksen ja iltalähetyksen nauhoituksen väliin aina sopivasti aikaa kääntämiseen. Myöhemmin, lukion lehtorina, väistyi kääntäminen väliaikaisesti taka-alalle.
Suomen kielestä virontaminen on minulle vaikeampaa kuin esimerkiksi kääntäminen venäjästä. Käännän näet myös venäläistä kirjallisuutta: opiskelijana klassista runoutta, kuten Fjodor Tjuttševia ja Afanassi Fetiä, myöhemmin Ivan Turgenevia, nyttemmin filosofiklassikkojen (Nikolai Berdjajevin ja Lev Šestovin) teoksia. Suomesta kääntäminen on vaikeampaa siinä mielessä, että suomi ja viro ovat niin läheisiä, ja koska ajattelen aika usein suomeksi, niin on pakko työntää ensimmäisen käännösversion valmistuttua suomenkielinen alkuteos kokonaan syrjään ja käydä teksti läpi ikäänkuin virolaisen toimittajan silmin. Tavallisesti käännänkin tekstin ainakin kolme kertaa. Venäjä taas on virosta sen verran eriävää, että siitä on huomattavasti helpompaa niinsanoakseni ”päästä eroon”.
Entä kääntämisen ilot? Ne alkavat siitä, kun löydän minulle tuntemattoman kirjailijan tai teoksen, joka koskettaa, kun löydän sille kustantajan. Iloa tuottaa taustatyö, jota teen ennen kääntämistä. Iloa tuottaa itse käännösprosessi ja totta kai onnistunut lopputulos. Tarvitaanko vielä muuta iloa?
Toivekäännöksiäni:
Pidän vaihtelusta. Tykkään eri genreistä. Käännöskirjoni ulottuu runoista tietokirjoihin. Minulta on ilmestynyt kolmisenkymmentä kirjaa – pääosaltaan käännöksiä suomesta, mutta myös muutama käännöskirja venäjästä sekä pari omaa runokokoelmaa. Yhteensä olen virolaiselle lukijalle eri kirjoina sekä kokoomateoksissa ja lehdistön palstoilla välittänyt 48 suomalaisen, 6 Karjalan suomenkielisen ja 11 venäläisen kirjailijan tuotantoa. Suomalaisista kirjailijoista esimerkiksi Juhani Ahon, Aino Kallaksen, Mika Waltarin, Helvi Hämäläisen, Timo K. Mukan, Erno Paasilinnan ja Osmo Jussilan teoksia, muutamia mainitakseni. Olen ollut useamman kuin yhden suomalaisen kirjailijan ensimmäinen virontaja.
Lempivironnokseni? Ne kaikki – Timo K. Mukan järkyttävä Laulu Sipirjan lapsista, Tiituksen herra Kenosen hieno huumori, Tatu Vaaskiven pursuava barokkityyli … Edesmennyt ystäväni Erno Paasilinna sanoi kerran, että kirjailija elää teoksesta teokseen. Niinhän myös kääntäjä. Kaikki käännökseni ovat minulle parhaitani, kaikki ovat lapsiani, kunnes lähtevät maailmalle, tarjoamaan iloa toivottavasti tuhansille.
Mitä toivoisin kääntäväni? Vanhojen ja uusien kirjoittajien teoksia, jotka tarjoavat uutta sekä järjelle että tunteelle.
Käännösten vastaanotto Virossa:
En etsi vironnettaviksi Suomen myyntihittejä enkä arvele, että viroksi pitäisi kääntää kaikki Finlandia-palkitut. Kansamme, vaikkakin sukulaiskansat, ovat kuitenkin eri kansoja. Minusta on valitettavaa, että kustantajia kiinnostavat vain uutuuskirjat ja elävät kirjailijat, kun viron kielelle kääntämistä odottavat vielä monet 1950-, 60- ja 70-lukujen suomalaiset merkkiteokset, jotka jäivät silloin virontamatta poliittisista syistä.
Kokeneita suomen kirjallisuuden kääntäjiä on Virossa kuitenkin vähän ja siitä syystä ilmestyy joskus vironnoksia, joista on enemmän haittaa kuin hyötyä. Hyvistä käännöksistä tulee aina kiittävää palautetta. Joskus alkaa käännös elää jopa uutta elämää uutena taideteoksena. Näin kävi esimerkiksi Mukan Laululle Sipirjan lapsista, joka täällä sovitettiin näyttämölle. Itselleni oli Helvi Hämäläisen Karkuri-pienoisromaanin kääntämisen jälkeen eräässä kirjakaupassa erittäin miellyttävää aivan sattumalta kuulla kahden kirjanystävän keskustelu, jossa toinen kehui toiselle Hämäläisen romaania. Mitä voisi kääntäjä vielä toivoa. Paitsi ehkä sitä, että suomalaisen kirjallisuuden markkinoimiseen kiinnitettäisiin hieman enemmän huomiota myös kustantajien taholta.
Työn alla juuri nyt:
Tänä vuonna (2017) on minulta julkaistu kaksi kaunokirjallista käännöstä – Kirsti Mannisen ja Jouko Raivion Stenvalli juhtum (Stenvallin tapaus) ja Antti Tuurin Igitee (Ikitie). Tällä hetkellä käännän suomesta taas tietokirjaa: Heli Pruukin ja Jari Sinkkosen valitettavan ajankohtaista Laps ja lahutus (Lapsi ja ero). Samanaikaisesti on työn alla myös venäläisen filosofin Lev Šestovin teos Potestas Clavium (Avainten valta).
Toivottavasti tarjoaa suomalainen kirjallisuus vanhalle virolaiselle kääntäjälle miellyttäviä löytöjä vastaisuudessakin.
Ants Paikren käännöksiä voi hakea käännöstietokannastamme.
