Tieni kääntäjäksi:

Muistan saaneeni nuoruudessani vanhan ja tietenkin vanhentuneen Jozsef Szinyein 1880-luvulla ilmestyneen suomen kielen oppikirjan. Kieli tuntui jännittävältä ja eksoottiselta. Minulla oli muutenkin ollut erityisen vahvaa kiinnostusta Pohjolaa ja Pohjois-Eurooppaa kohtaan, ja silloin eteeni tuli kansa ja kieli, joka poikkesi kaikista siihen asti tuntemistani kielistä. Oli heti selvää, että minusta on tuleva tämän kirjallisuuden asiantuntija, jopa kirjallisuuden kääntäjä.

Yritin oppia suomea (siihen aikaan ei ollut mahdollisuuksia suomen kielen oppimiseen Unkarissa), ja kun Unkarissa jaettiin ensimmäiset ns. länsipassit vuonna 1963, minäkin anoin ja sain sellaisen, ja lähdin junalla kohti Suomea. Taskussani oli 70 dollaria (se oli maksimi, mitä siihen aikaan sai vaihtaa länsivaluuttaa), mutta hyvät ystävät auttoivat minua niin, että onnistuin viettämään neljä viikkoa Suomessa. Ja neljä viikkoa riitti siihen, että rakastuin maahan, ihmisiin, luonteeseen ja sanan luotettavuuteen: minua hämmästytti nimittäin erityisesti se, että se mitä sanotaan on totta, ja jos sanon jotakin, toiset uskovat siihen. Tämä oli vielä ns. sosialismin aikaa, kun kotona kysymyksetkin olivat valheellisia, puhumattakaan vastauksista.

Vähitellen kielikin tarttui kärsivälliseen ja samaten halu kääntää tämän oudon kielen kirjallisuutta unkariksi. Samalla matkalla pani eräs kirjeenvaihtajaystäväni eteeni ohuen kirjan, Pentti Saarikosken äsken ilmestyneen runokokoelman Mitä tapahtuu todella. Avasin sen, ja ensimmäisen runon otsikko kuului Keitetäänkö kahvia? Se ällistytti. En ymmärtänyt, kuinka runossa voi käyttää niin banaalia lausetta. Siihen aikaan meidän runoutemme oli vähän juhlallista, runous ”kävi koturneilla” niin, että sellaista asiallisuutta emme voineetkaan kuvitella. Minusta tuntuu, että tapaaminen Saarikosken runouden kanssa oli se ratkaiseva askel, joka teki minusta suomalaisen runouden sitoutuneen ystävän ja unkarintajan. Ensimmäinen runoantologiani Tiet etäisyyksiin ilmestyi vuonna 1973 vielä sensuroituna (sensori poisti siitä yhden Haavikon ja yhden Saarikosken runon, koska ne olivat hänen mielestään neuvostovastaisia) ja sen jälkeen olen julkaissut sekä antologioita että eri runoilijoiden valikoimia (esim. Haavikko, Nummi, Saarikoski, Laine, Inkala).

1980-luvulla eräällä Suomen matkallani törmäsin legendaariseen Vasabladetin toimittajaan Kaj Hagmaniin, joka ensimmäisenä kertoi minulle suomenruotsalaisten historiasta, kulttuurista, kirjallisuudesta, heidän vaikutuksestaan Suomen kulttuurielämään. Se oli taas ratkaiseva hetki kääntäjäurallani, koska äkkiä tajusin, etten voi tuntea Suomea osaamatta maan toista kieltä. Rupesin opiskelemaan ruotsia, josta on tullut toinen pääkieleni. Olen julkaissut suomenruotsalaista runoutta Södergranista Ågreniin sekä proosaa (esimerkiksi Ulla-Lena Lundbergin kaksi romaania, Is ja Marsipansoldaten, sekä Kjell Westön Hägring 38).

Suomalaista kirjallisuutta olen kääntänyt aika paljon, kuten ruotsalaistakin (yhteensä virolaisetkin mukaan lukien yli 50 teosta). Ruotsin proosasta kaksi tärkeintä löytöäni olivat Göran Tunström ja Torgny Lindgren, molemmilta olen kääntänyt viisi teosta. Suomesta kääntäessä helppoutta tuo kielten sukulaisuus: sekä unkari että suomi ovat niin taipuisia ja vapaasti käytettäviä kieliä, että teksti melkein itsestään sujuu kielestä toiseen. Sanajärjestyksen suhteellinen (unkarissa melkein täydellinen) vapaus auttaa paljon, kun kääntää runoja kielestä toiseen.

Käännösten vastaanotto:

Suomalaisen kirjallisuuden asema Unkarissa on suhteellisen hyvä. Kehitys on ollut aaltoilevaa: on aallonpohjia ja huippuja, mutta suomalainen kirjallisuus on otettu hyvin vastaan. Jonkinlaisena esteenä voi olla suomalaisten romaanien hidas ja yksityiskohtainen kerronta. Unkarilainen lukija pitää teoksista, jotka ovat suppeita ja joissa tapahtuu paljon. Mutta tästä huolimatta ilmestyy vuosittain noin tusina kirjaa, mikä mielestäni on aika hyvä saavutus. Tietysti painokset ovat suhteellisen pienet. Omista käännöksistäni voin kertoa, että Arto Paasilinna on meilläkin hyvin suosittu tekijä, hänen huumorinsa menee jollakin tavoin vereen ja luihin.

Palkintoja on tullut vuosien mittaan aika paljon. Vuonna 1973 sai Suomen valtionpalkinnon, sen jälkeen Ponkalan Säätiön palkinnon neljä kertaa (viimeksi 2013) ja Antti Wihurin Säätiön pääpalkinnon. Unkarissa olen saanut Attila Jozsef-palkinnon, Füst Milan -palkinnon, Janus Pannonius -kääntäjäpalkinnon ja Arpad Tothin kääntäjäpalkinnon vajaa pari viikkoa sitten. En voi valitella, työni on tunnustettu sekä Suomessa että Unkarissa.

Työn alla tällä hetkellä:

Viime aikoina olen julkaissut 3-4 kirjaa vuodessa. Niiden joukossa on eniten runokokoelmia, mutta myös proosaa. Suomesta valmistui suomenruotsalaisten jälkeen Leena Krohnin Erehdys, Sirkka Turkan ja Tua Forsströmin runokokoelmat, ja viikko sitten 100-vuotisen Suomen kunniaksi laaja suomalainen runoantologia Örökseg (”Perintö”), kymmenen 1960-1980 välillä syntyneen runoilijan valikoima. Yhtä aikaa antologian kanssa ilmestyi virolaisen Viivi Luikin hieno esseeromaani Varjuteater.

Mitä tulee tulevaisuuteen, tällä hetkellä unkarinnan virolaisen Ene Mihkelsonin runoja. Samaan aikaan haluan kääntää kustantajani pyynnöstä taas yhden Arto Paasilinnan romaanin, Maailman paras kylä.

Béla Jávorszkyn käännöksiä voi hakea käännöstietokannastamme.